”Vain tätä Herra sinulta odottaa:
tee sitä mikä on oikein,
osoita rakkautta ja hyvyyttä
ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.”
Se on aika suoraan ja yksinkertaisesti sanottu. Sitähän Jumala meiltä odottaa. Että me eläisimme tätä elämää Jumalan kanssa. Että me välittäisimme toinen toisistamme niin, että myös näyttäisimme sen jotenkin. Että me pyrittäisiin tekemään aina hyvää ja oikein, eikä vaan aina omaa mielihyvää hakien.
Se ei ole vaan niin yksinkertaista. Jotenkin vaan ensimmäisenä ajatukset täyttää minä, minä, minä! Myötäelämisen kyky näivettyy käytön puutteessa, ja kyynisyyden rikkaruoho tukahduttaa kaiken kasvun rakkauden pellolla. Tarttis tehdä jotain, mutta kun ei jaksa. On ihan tarpeeksi jaksamista, kun yrittää täyttää yhteiskunnan vaatimukset. Pitää olla kaunis, rohkea, hyväkuntoinen, ahkera, innovatiivinen, sosiaalinen, luotettava, kilpailukykyinen ja muotitietoinen. Nyt sitten pitäisi listaan lisätä vielä empaattinen, hyvä ja periaatteellinen. Huh huh! Stressaa, väsyttää, ahdistaa. Kaiken hukuttaa oikein mielellään johonkin mielihyvään tai unohdukseen.
Voi kun olisi vielä lapsi, semmoinen pieni lapsi, jonka ei tarvinnut koskaan olla mitään. Sai vain köllötellä äidin tai isän sylissä. Koko elämä oli hellyyden ja rakkauden ympäröimää. Silloin oli helppo oppia uutta, ja helppo nukahtaa.
”Jumalan lapseutta ei menetetä isoksi kasvamalla” –sanotaan. Jumalan näkymätön todellisuus ympäröi meitä aikuisenakin, ja hänen voimansa kannattelee meitä vanhanakin. Me aikuiset emme vaan osaa enää heittäytyä Jumalan syliin, hänen kannateltavakseen. Yritämme kauheasti itse, ja väsytämme itsemme ihan turhilla asioilla.
Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla meille armollinen. Hänen käsivartensa ovat ojentautuneet meitä kohden koko ajan. Ei haittaa, vaikka olen itsekeskeinen, ja rakkauteni kasvimaa on rikkaruohoja täynnä. Saan levätä Jumalan sylissä. Siitä on hyvä sitten lähteä kävelemään kuin pieni, vasta kävelemään opetteleva lapsi. Isän kädet ovat lähellä koko ajan ottamassa vastaan, kun lapsi horjahtaa. Pikku hiljaa opin kävelemään uudestaan, pikku hiljaa opin tukahduttamaan kyynisyyteni ja välittämään taas. Rakastaminen on paljon helpompaa, kun on ensin kokenut itsensä rakastetuksi. Opin vaeltamaan valvoen, Jumalan ääntä kuunnellen. Hänen rakkautensa ja hyvyytensä saa näkyä silloin elämässäni.
Kirsi Järvelin
Uusimmat kommentit