Meitä isosia on moneen junaan. On pitkää, on pätkää, on soittataitoista, esiintyjää, hiljaista ja niin eteenpäin. Myös eri seurakuntien isoskoulutukset vaihtelevat. Toisissa mennään syvälle teologiaan ja psykologiaan ja toisissa harjoitellaan leikkien vetämistä ja rentoa yhdessäoloa. Kuitenkin meillä isosilla, kuten kaikilla seurakunnan jäsenillä, tulisi olla sama, yhteinen päämäärä. Ripareitten tarkoitus on, että ""rippikoululainen vahvistuu siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on pyhässä kasteessa otettu, kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen ja elää rukouksessa ja seurakuntayhteydessä."
Miten nämä tavoitteet tavoitetaan? Harmikseni olen kuullut, että jossain seurakunnissa tämä riparin perimmäinen tarkoitus on unohdettu. Älkää käsittäkö väärin, mielestäni ei ole väärin jos riparilla leikitään, lauletaan ja hankitaan elinikäisiä muistoja! Ne ovat todella tärkeitä ja ainakin itselleni merkittävä osa riparikokemusta. Mutta kuitenkin ripareitten tarkoitus olisi saada nuoret ottamaan kiinni uskonelämästä sekä seurakuntayhteyteen.
Tärkeintä on leirin rakenne, se, että siihen todella sisältyy uskonelämää. Raamikset, hartaudet sekä yleinen keskustelu uskosta ja siihen liittyvistä asioista vahvistavat nuorten mielenkiintoa ja mahdollisuutta saada tietoa uskosta. Tärkeä vaikuttaja on myös isosten asenne, se, miten isonen itse suhtautuu uskontoon ja uskonelämään. Itse pyrin osoittamaan, että uskossa elävä ihminen on aivan normaali teini-ikäinen, jolla on täysin samat ilot ja surut kuin muillakin, mutta myös varmuus ja ilo pelastuksesta. Mutta jos isonenkin huokailee aina kun puhutaan uskonelämästä ja Jumalasta, miten rippinuoretkaan voivat kiinnostua? Eli tänä kesänä kun menet leirille, varmistathan oman asenteesei? Oletko täysin varma, että olet valmis julistamaan Valtakunnan sanomaa, sitä hyvää sanomaa. Oletko valmis osoittamaan oman heikkoutesi ja kertomaan sen, että Sinä henkilökohtaisesti tarvitset Jeesusta? Hyviä hetkiä leirillä nyt ja tulevaisuudessa!
Uusimmat kommentit